Kuva: Heidi Keränen

Valkeat kesäyöt, valkeat vedet kaarisilloin
kutsuvat kaislikot, kutsuvat kaarituet illoin
Iltamme saa kuin usva uuteen lumpeen kukkaan
varoen
ja meidät kuin maisema maalataan

Vaienneet muut, vaienneet valovuotein matkat
valvovat puut, riippuvat koivut, lakkalatvat
Päällemme käyden sallien vain kuutamon täyden
kuin varoen
ja maisema se meistä kauas katoaa

Ei soisi tämän koskaan päättyvän
Ei soisi kellot kolkot murhenäytelmän
ellen taas silmiäni avaa päällä peilin rikotun
Aaveissa vainko olet mun

Hiljainen kesäyö hiljalleen käyden veden selkää
Minä tiedän sen, ajatus jota kaikki pelkää
että kaartuis koivut ei, ei usva koskis lumpeen kukkaan
se mikä meidät pakottaa jälleen silmät avaamaan

Ei jaksa aamu nousta alta kylmän öljylampun
viritellen vilun jousta kulkee kukin yötään yksinään

Viikate