Kun on maannut viikkotolkulla sängyssä ja katsellut kattoa, on mielettömän hyvä fiilis kun olo paranee ja pääsee vihdoin kävevelmään ja ulos. Tuntuu, että haluaisin kirjoittaa vaikka mitä mutta kun en osaa. En osaa kirjoittaa, en osaa valita niitä sanoja mitä haluaisin.
Haluaisin kirjoittaa, mutta puhuminen on minulle luontevampaa. Pelkään myös että kirjoittamisellani paljastan itsestäni semmoista, mitä en halua muiden tietävän.

Kirjoittaminen on taito. Joskus osasin sen taidon. Se on päässyt ruostumaan.
Muutama vuosi sitten minun kirjoittamiani runoja jopa painettiin Englannin kielen oppikirjaan. Se tuntui mukavalta se. Ehkä oppisin uudelleen kirjoittamisen salat, jos opettelisin.

Mutta loppujen lopuksi, ei ole väliä sillä puhuisinko tai kirjoittaisinko enää yhtää sanaa elämässäni, koska minulla on kuvat. Nään elämän kuvina, tilanteet kuvia, muistot ja tunteet kuvina. Vaikka en kykenisi enää mitään muuta tekemään, niin kuvaisin.

Minä olen valokuvaaja.